Uusimmat artikkelit
|
Uusimmat keskustelut
|
Harrastusesittelyssä sukututkimus
Monille se iskee tajuntaan joskus vanhuuden kynnyksellä, kun armottomin työssä riuhtominen ja paikasta toiseen juokseminen, nautintojen perässä tai muuten vaan, alkaa kyllästyttää ja ajatuksille jää aikaa. Etsitään harrastuksia -ja itseään.
Tavoitteita
Mikrofilmit
Mitä tarvitaan aloittamiseen?
Rippikirjat
sukututkimuslinkkejä
Lisäohjeita
Sukututkimusohjelma
Itsekeskeinen harrastus - ja silti sosiaalinen
Itsensä takia sitä useimmat harrastavat, poikkeuksena tietysti ne, jotka ovat siitä ammatin tehneet, heitäkin on. Moni myös haluaa ostaa valmista tutkimusta, joko lueskellakseen itse tai siksi että sellaistakin on mukava esitellä satunnaisille vieraille joita ei asia kiinnosta yhtään sen enempää kuin kuusikymmenluvun ihmisvihamielinen tapa kantaa olohuoneen pöydälle kenkälaatikollinen valokuvia, joilla sai useimmiten vieraat kiirehtimään kotiinlähtöään. Outoja ihmisiä, joista usein puuttui puoli päätä tai salama oli läiskähtänyt niin ruokottomasti päin pläsiä ettei edes sukupuolesta saanut selvää muuten kuin vilkaisemalla oliko kuvattavalla hame vai housut.
Sukututkimus on useimmille ihmisille jotain aivan omaa. Siihen käytetty aika on sitä omaa aikaa, vapaata ympäristön paineista, ei tulostavoitteita, valmiiksi kun se työsarka ei tule koskaan. Kumma kyllä, jokaisen tutkijan aivan yksilöllisistä harrastustavoista ja tavoitteista riippumatta, juuri tällaisessa hommassa ihmiset myös kokevat merkillisen kiinteää yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta.
Toisten tuloksista ollaan kiinnostuneita, tietoja jaetaan, ilman kateutta, aivan ilmaiseksi, autetaan missä voidaan ja neuvotaan.
Monet päivät olen minäkin istunut maakuntakirjaston mikrofilmihuoneessa, ja satunnaisemmatkin kävijät ovat siellä kuin vanhoja tuttuja keskenään. Minkäänlaisesta kilpailuhengestä ei ole tietoakaan.
Aina riittää uusia tavoitteita -realistisiakin
Onhan se sellainen harrastus ettei tule aivan heti seinä vastaan. Tilaa on, ja tekemistä riittää. Joku on joskus minulle sanonut että voisihan sitäkin harrastaa, mutta kun joku on jo meidän sukumme tutkinut... Ei varmasti ole, mutta en viitsi aina alkaa asiasta kinastelemaan.
Joku esivanhemmista ja hänen jälkeläisensä kenties löytyvät jo jonkun tekemästä sukukirjasta, tai sitten takaperin, joku on itsestään lähtien taaksepäin joitakin haaroja tutkinut. Mutta aivan varmasti niitä tutkittavia riittää. Ja tutkittavaa on heidän elinympäristössään, elämässään, siinä maailman- ja maankolkan tilanteessa jossa he elivät.
Jokaisellahan on kaksi vanhempaa, ja isovanhempia jo neljä. Joka sukupolvessa suoranaisten esivanhempien lukumäärä kaksinkertaistuu, joten viidentoista sukupolven päässä heitä onkin jo 33768. Isotätien ja setien, ensimmäisten, toisten, kolmansien jne serkkujen määrä sitten onkin jo mahdoton ihmispaljous.
Varmasti aina jonkun kohdalla jäljet kertakaikkiaan päättyvät, mutta kun valinnanvaraa on, niin johonkin suuntaan aina pääsee.
Sikälikin tämä on mukava harrastus, että sen voi jättää lepäämään, vaikka vuodeksi tai kahdeksi, ei se historia minnekään karkaa.
takaisin ylös
Mitä tarvitaan aloittamiseen?
Toinen perushienous on siinä, ettei rahaa tarvitse kuluttaa lanttiakaan. Ja kolmas siinä ettei tarvita hyvää terveyttä, fyysistä kuntoa tai kilpailuviettiä ja kunnianhimoakaan, kukin voi omista edellytyksistään ottaa homman niin leppoisasti kuin haluaa.
Ja harrastaa voi niin yksin kuin myös muiden kanssa. Varsinaisten sukututkimusyhdistysten lisäksi on nykyään mahdollisuus löytää kavereita ja ystäviä itselleen tämän aiheen ympärillä pyörivillä nettisivustoilla. Sukuseurat ja paikallishistorioihin perehtyneet yhdistykset tietysti vielä noiden lisäksi.
Ei tuollainen kaikkia kiinnosta, monelle menneiden sukupolvien ja menneen maailman, kansankulttuurin ja unohtuneiden elämäntaitojen penkominen vaikuttaa homeenhajuiselta tässä nykyajassa pärjäämättömien tuhertajien tarpeettomalta nyhjäämiseltä. Mitäpä heitä käännyttämään, lienevät omista lähtökohdistaan katsoen kohdaltaan oikeassa.
Luultavasti he ovat jo tähän mennessä jättäneet tämän artikkelin lukemisen kesken, joten eivät varmaan edes loukkaannu kun sanon ettei tämä ole edes heitä varten kirjoitettu.
Harrastuksen alkuunlähtöä ja muutamaa aloittamista helpottavaa asiaa laitankin tähän siltä varalta että joku , jos ei nyt, niin joskus myöhemmin innostuisi kokeilemaan.
Sukututkimus on viime vuosikymmeninä saanut Suomessa suosiota yllättävänkin paljon. aikaisemmin ne asiat saattoivat kulkea perimätietoina polvesta polveen, kirjallisempaa sukututkimusta saattoivat harrastaa joutilaammat papit joilla aikaa oli ja ne kirkonkirjatkin käytettävissä, aateliset pitivät omistaan tarkkaa lukua aateliskalentereissaan ja tauluissaan, tavallisella rahvaalla ei aina niin kyniä ja papereitakaan ollut.
Ylläolevan kaltaisia mikrofilmin katselulaitteita on nyt varastojen ja liikkeiden romuvarastoissa turhina paljon, kaikki kun siirtyy tietokoneaikaan. Niinpä niitä saa ostettua mukavasti kotikäyttöön.
Mikrofilmikortteja myy Mikkelin maakunta-arkisto, mutta jotain uhkailua on kuulunut että sekin lopettaisi kirjojen kopioinnin. Noiden tietojen digitalisointi on kovassa vauhdissa, sitä tehdään nyt kirjastoissa paljon vapaaehtoistyönä, ja tiedot tulevat hiljalleen nettiin.
Suomessa on yksi maailman vanhimpia ja täydellisimpiä kirjanpitoja niin syntyneistä kuin kuolleistakin, useiden seurakuntien kirjalliset lähteet ulottuvat 1700-luvun alkuun kaikkienkin asukkaiden kohdalla.
Verottaja osasi luetteloida ihmiset jo sitä ennen, joten tietoja löytyy. Monenmoista muutakin kirjallista lähdettä löytyy, palataan niihin vielä tässä kirjoituksessa.
Mistä alkuun?
Jostain on liikkeelle päästävä, ja pieni kynnys tutkimisessa on.
Nämä tietosuojalait kun sanovat, ettei alle sadan vuoden ikäisiä syntyneiden luetteloita, rippikirjoja juopumus- tai haureustuomioineen tai muitakaan henkilökohtaisia tietoja sovi aivan julkisesti selattavana pitää.
Niinpä on sukututkimusta aloittavan jollain konstilla löydettävä joku esivanhemmistaan joka on ainakin syntynyt sen sadan vuoden aikarajan tuolla puolen. Usein sellainen löytyykin, joko vanhempia sukulaisia tai tuttavia jututtamalla tai vaikkapa niitä sadan vuoden takaisia sanomalehtiä, perinnönjakoja ja oikeuspöytäkirjoja selaamalla. Niitäkin ovat kirjastojen arkistot pullollaan, kunhan etsii.
takaisin ylös
Rippikirjat
Erikseen löytyvät mikrofilmattuina mm. kastetut, syntyneet ja kuolleet vuosittain aikajärjestyksessä. Kastettujen luettelossa on kerrottu niin vanhemmat, kummit, kuin kastajan nimi ja paikkakin. Toisinaan on kastettavalle lyöty jo tuossa tilaisuudessa ensimmäinen leima elämässä kannettavaksi. Usean kohdalla on nimen edessä maininta "äpärä" ...
Kuolleissa ja haudatuissa löytyy myös kuolinsyy, sikäli kuin se on selville saatu. Tämä tutkinta tosin oli 1600-1700-luvuilla vielä vähän epätarkempaa, mistäpä niitä olisi ottanut kuolinsyyntutkijoitakaan kun ei lääkäreitäkään montaa koko Suomen alueella alkuun ollut. Omaiset ja papit kulintapahtuman kirjaajina sitten taitonsa mukaan määrittelivät, mikä oli hengen vienyt.
Suuret nälkävuodet 1690-luvulla aiheuttivat valtavan väestökadon. On arvioitu että nälänhätään ja sen seurauksiin kuoli jopa kolmasosa koko Suomen väestöstä.
vihityt ovat omana kirjanaan, paljon tietoa löytyy niistäkin merkinnöistä.
Muuttaminen ei entisaikaan käynyt noin vaan. Papilta oli saatava muuttokirja, joka taas esitettiin uudessa seurakunnassa kirkkoherralle. Muuttotodistuksia löytyy niinikään maakuntakirjastojen mikrofilmeiltä.
Vanhoista perunkirjoista on usein apua, kun sukulaisuussuhteita selvitetään. Sen lisäksi ne antavat maukkaita lisätietoja oman aikakautensa elämästä ja olosuhteista. 1800-luvulla luetteloitiin perunkirjoissa vaatteetkin lähes yksin kappalein, ja työkalut tarkasti. Rautatavara oli kaikkiaan kallista, luetteloon pääsivät niin rautakanget, padat kuin hohtimetkin.
Kirkonkirjat yltävät aika pitkälle, mm. Ulvilassa ne alkavat jo 1700-luvun alkupuolella. Sitä vanhempia tietoja löytyy mm. Suomen asutuksen yleisluettelosta, veronkantajien ns. voudintileistä, käräjäpöytäkirjoista joissa aikoinaan vahvistettiin lähes kaikki asiat ja sotaväen ruotumieheksiottorullista.
Edellämainitut rippikirjat olivat käytössä kolmensadan vuoden ajan, ja ne ovatkin sukututkijan tärkein tiedonlähde. Piispa Juhana Gezelius vanhempi lähetti 1665 hiippakuntansa seurakunnille kiertokirjeen jossa annettiin ohjeita rippikirjojen pidosta. Suomessa on kai 14 seurakuntaa joiden rippikirjamerkinnät alkavat jo 1665-1667.
Linkkejäkin löytyy
Nykyään on netti oivallinen apuväline myös sukututkimuksessa.
Suuri osa seurakuntien kastettujen, vihittyjen, kuolleiden, muuttaneiden ym luetteloita on digitoitu ja niitä pääsee tutkimaan Suomen Sukutukimusseuran HisKi-sivuilla
Pitäjänhistoriat ja paikallishistoriat ovat oivallinen tietolähde, vanhoja karttoja löytyy maarekisteristä, kopiotkaan eivät paljon maksa.
Yahoon sivuilla on useita sukututkimusaiheisia keskusteluryhmiä, luulisin että joka maakunnan harrastajille omansa. Sinne pitää rekisteröityä, mutta se kannattaa. Yleensä siellä ollaan kovasti avuliaita uudelle harrastajalle ja tietoa voi löytyä yllättävänkin nopeasti.
Digitoituja kirkonkirjoja ja tietoa niistä löytyy Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen sivuilta
Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto
Täältäkin yhden kauan etsimäni sukulaisen lopulta löysin, hevosvarkaudesta hirtettynä:
Luettelo siperiaan karkotetuista.
Tänne saa rakentaa omaa sukupuuta, minäkin joskus aloitin mutta jäi alkuunsa kesken
Tässä linkkiluettelossa mm. mormonien sivuston osoite.
Sukuseurojen keskusliiton sivuilta löytyy linkkiluettelo sen jäsenenä olevien sukuseurojen sivuille
Mitä sieltä menneisyydestä löytää?
Tottahan se joskus virkistää sekin, kun löytää jonkun esivanhemman vanhemmista aikoinaan ainakin paikallisena napamiehenä olleen aatelisen, tai yhden haaran jatkuvan taaksepäin noihin Skotlannin kuninkaallisiin asti. Siellähän on se etu, että näistä sitten tietojakin helpommin löytyy. Ainakin yhdestä esi-isästäni, Brucesta on joku elokuvakin tehty.
Silti, yhtä paljon laittaa miettimään, kun seuraa Kullaan Joutsijärjen takaisissa korpimaisemissa elänyttä perhettä muutaman sukupolven ajan. Lapset kuolivat enimmäkseen tauteihin jo ensimmäisillä vuosillaan, mutta sitkeästi annettiin aina seuraavalle edellisenä talvena kuolleen nimi, ikäänkuin perinnöksi.
Kerrankin vasta neljäs Kustaa Alfrediksi ristitty jäi eloon sukua jatkamaan, muut kuolivat heikkoon ravintoon, lavantautiin ja kuumeeseen ennenkuin kävelemäänkään oppivat.
Mielenkiintoisia asioita tulee vastaan, sukututkimuspalstalla keskustellessani olen tutustunut pariinkin eri puolilla maailmaa asuvaan kaukaisempaan sukulaiseeni, joista muuten tuskin tietäisin mitään.
Kuvia sukulaisista löytyy yllättävistä paikoista. Samojen sukututkimuskeskustelujen kautta tutustuin myös erääseen ties monennenko polven serkkuuni, joka oli erästä yhteistä sukuhaaraa tutkinut paljon pidemmälle kuin minä. Sain muun materiaalin joukossa vanhoja sanomalehtileikkeiden kopioita, joissa oli kauan sitten yhtä sukulaisistamme haastateltu.
Sukulaismiehemme oli ollut töissä, kivenhakkaajana kun Porissa Juseliuksen Mausoleumia viimeisteltiin, ja Akseli Gallen-Kallela niitä freskojaan maalasi.
Miehen vaimo oli päivittäin tuonut työmaalle kahvia, mukanaan alle kymmenvuotias pikkupoika. Gallen-Kallela oli pyytänyt näitä malliksi freskoon, jossa hirsirakennuksen salvoksella äiti imettää poikaansa, toisen lapsen juuri kuoltua... Seuraavalla kerralla luonnollisesti mausoleumissa käydessäni katselin sukulaispojan kuvaa aivan eri tavoin kuin aikaisemmin...
Yhtäläisesti pysähdytti pohtimaan sekin, kun huomasin kaukaisen esi-isäni velimiehen päässeen jopa muutama vuosikymmen sitten kirjoitettuun Suur-Ulvilan historiaan. Kirjassa kuvataan värikkäästi myös sairaanhoito-oloja 1800-luvun alussa, niinä aikoina oli tämä Perttulan Iisakki tullut mielisairaaksi, saanut niin kovia raivokohtauksia että häntä vartioimaan tarvittiin ympäri vuorokauden neljä miestä. Kyläkunta oli talkoilla hullua vahtinut koko talven, kunnes hänet keväällä 1817 oli lähetetty omalla kustannuksellaan Turkuun hoitoon. Sittemmin ei miehestä mitään kuulunutkaan. Lienee ollut senaikaisessa matalassa harmaahirsisessä töllissä ajoittain tuskaiset tunnelmat. Silloin kun piti ahtaisiin tiloihin mahtua lasten ja vanhempien lisäksi myös jokunen piika ja renki, useimmiten myös vanhukset johonkin nurkkaan... ja siihen sekaan raivohullu ja neljä vartijaa.
Muutama ohje alkuun
Jos nyt joku innostuu sen verran, että seuraavalla kirjastokäynnillä vilkaisee niitä rippikirjojakin, niin pari pientä vinkkiä lienee paikallaan.
Eräs tärkeä yksityiskohta on se, että päivämäärät merkittiin 1700-luvun lopulle asti siten, että kuukauden numero oli murtoviivan yläpuolella ja päivämäärä alapuolella. Siirtymä tapahtui eri seurakunnissa hieman eri aikoihin.
Henkilön nimen perässä on usein syntymäaika, mutta vanhemmissa on merkitty henkilön ikä rippikirjan kirjoitusaikana.
Kuolin- ja muuttomerkinnät näkyvät useimmissa rippikirjoissa 1700-luvulta alkaen.
Rippikirjaa seuratessa huomaa, että esimerkiksi henkilön vaihtaessa palveluspaikkaa talosta toiseen, myös rippikirjan sivu muuttuu. Sivulta löytyy merkintä siitä, miltä sivulta/sivulle henkilö on siirtynyt.
1800-luvulle asti rippikirjat sisältävät paljon huomautuksia varsinaisten netraalien henkilötietojen lisäksi. Rippikirjaan merkittiin tapot, juopottelut, tappelut, salavuoteudet ja nuhtelut milloin mistäkin. Kysymyksessä oli siis myös sen ajan rikosrekisteri.
Kieliasetuksen myötä alkoi 1863 rippikirjoissakin uusi aika. Asetuksen mukaan asiakirjoissa oli suomenkielisillä alueilla käytettävä suomea ruotsin asemesta. Muutokselle tosin annettiin aikaa 20 vuotta toteutumiseen, joten ei se hetkessä tapahtunut.
Muilla säätyläisillä, kuten papistolla, ruukkien ja sahojen omistajilla, opettajilla jne oli myös jo varhain sukunimi osoittamassa heidän asemaansa.
Ja nimet olivat usein komeita, mm. pappissuku Arctopolitanus Ulvilassa ja lähikunnissa oli ottanut nimensä Porin kaupungin latinankielisestä versiosta.
Käsityöläiset olivat hekin sukunimellä varustettujen ryhmässä. Omista sukulaisistani muistan ainakin 1800-luvun alussa toimineet räätälit, Ollenbladin ja Söderlingin, jotka taloudellisesta kurjuudestaan huolimatta voivat ainakin kirjoittaa ylvään sukunimen papereihinsa. Käsityöläiset usein ottivat sukunimen viimeistään kisällivaiheessaan, ellei sitä jo aiemmin ollut.
Sotilasnimet muodostivat oman ryhmänsä. Ruotusotamiehelle annettiin rulliin merkittäessä myös sotilasnimi, joka saattoi vaikkapa periytyä edelliseltä sotilaalta. Joissakin tapauksissa sotilasnimi jäi suvun käyttöön sukunimenä.
Pakolliseksi sukunimi tuli Suomessa vasta 1920 sukunimilain myötä.
Tiedot muistiin-paperille ja koneelle
Sukututkimus jos mikä vaatii järjestelmällisyyttä. Niin tutkimuksessa ja joka tiedon tarkistamisessa kuin kirjaamisessakin. Vanhan paperipinon voittanutta ei ole, sukututkijoiden käyttämä taulusysteemi on selkeä, ja siinä voi liikkua numeroitujen taulujen avulla niin eteen-kuin taaksekinpäin. Ja suurelle paperille piirretty sukupuu selkiyttää asiaa yhdellä silmäyksellä.
Tietokone on kuitenkin hyvänä apuna, muistiinmerkitseminen on nopeaa, tiedot löytyvät ja yhteen paikkaan, esimerkiksi sukupuuhun laitettu tieto on automaattisesti muissakin korteissa. Ja tiedostoja voi lähettää kaverille, suurinakin kokonaisuuksina ja hän saa ne halutessaan suoraan liitettyä omiin tiedostoihinsa.
Sukututkimusohjelmia on paljon, ja lisää tulee. Itse olen pitänyt tärkeänä selkeyttä, yhteensopivuutta muiden ohjelmien kanssa ja tietysti sitä että ohjelma on ilmainen. Niitäkin löytyy, ja itse olen käyttänyt GenoPro- ohjelmaa, jonka voi ladata ilmaiseksi täältä. Siinä on mahdollisuus kasvattaa sukupuuta rajattomasti eteen- taakse ja sivuillekin, joka ei yleensä näissä ilmaisissa onnistu.
En väitä ohjelmaa mitenkään parhaaksi, kun en ole montaa kokeillutkaan. Esimerkkinä ohjelman toiminnasta se nyt kuitenkin tässä sopinee olemaan.
Ja kun se löytyy suomenkielisenäkin, niin mikäs sen helpompaa.
Valokuvillekin näkyy lomakkeissa tilaa olevan. Mitä enemmän tietoa saadaan koottua, sen arvokkaampi sukututkimus tietysti on.
takaisin ylös
Muljahtaa kuin varkain mieleen, että ehkä minä en olekaan ihan ainutkertainen, maailman tai edes tämän kulmakunnan keskipiste, vaan pikemminkin osa ihmiskunnan ketjua, oman aikani lapsi ja kuitenkin myös säkillinen jostakin kaukaa, hyvinkin ammoisilta ajoilta tulevaa perimää.
Silta Kullaan kirkon luona. Kuva © kari koivula 2009
Tavoitteita
Mikrofilmit
Mitä tarvitaan aloittamiseen?
Rippikirjat
sukututkimuslinkkejä
Lisäohjeita
Sukututkimusohjelma
Itsekeskeinen harrastus - ja silti sosiaalinen
Itsensä takia sitä useimmat harrastavat, poikkeuksena tietysti ne, jotka ovat siitä ammatin tehneet, heitäkin on. Moni myös haluaa ostaa valmista tutkimusta, joko lueskellakseen itse tai siksi että sellaistakin on mukava esitellä satunnaisille vieraille joita ei asia kiinnosta yhtään sen enempää kuin kuusikymmenluvun ihmisvihamielinen tapa kantaa olohuoneen pöydälle kenkälaatikollinen valokuvia, joilla sai useimmiten vieraat kiirehtimään kotiinlähtöään. Outoja ihmisiä, joista usein puuttui puoli päätä tai salama oli läiskähtänyt niin ruokottomasti päin pläsiä ettei edes sukupuolesta saanut selvää muuten kuin vilkaisemalla oliko kuvattavalla hame vai housut.
Sukututkimus on useimmille ihmisille jotain aivan omaa. Siihen käytetty aika on sitä omaa aikaa, vapaata ympäristön paineista, ei tulostavoitteita, valmiiksi kun se työsarka ei tule koskaan. Kumma kyllä, jokaisen tutkijan aivan yksilöllisistä harrastustavoista ja tavoitteista riippumatta, juuri tällaisessa hommassa ihmiset myös kokevat merkillisen kiinteää yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta.
Toisten tuloksista ollaan kiinnostuneita, tietoja jaetaan, ilman kateutta, aivan ilmaiseksi, autetaan missä voidaan ja neuvotaan.
Monet päivät olen minäkin istunut maakuntakirjaston mikrofilmihuoneessa, ja satunnaisemmatkin kävijät ovat siellä kuin vanhoja tuttuja keskenään. Minkäänlaisesta kilpailuhengestä ei ole tietoakaan.
Aina riittää uusia tavoitteita -realistisiakin
Onhan se sellainen harrastus ettei tule aivan heti seinä vastaan. Tilaa on, ja tekemistä riittää. Joku on joskus minulle sanonut että voisihan sitäkin harrastaa, mutta kun joku on jo meidän sukumme tutkinut... Ei varmasti ole, mutta en viitsi aina alkaa asiasta kinastelemaan.
Joku esivanhemmista ja hänen jälkeläisensä kenties löytyvät jo jonkun tekemästä sukukirjasta, tai sitten takaperin, joku on itsestään lähtien taaksepäin joitakin haaroja tutkinut. Mutta aivan varmasti niitä tutkittavia riittää. Ja tutkittavaa on heidän elinympäristössään, elämässään, siinä maailman- ja maankolkan tilanteessa jossa he elivät.
Jokaisellahan on kaksi vanhempaa, ja isovanhempia jo neljä. Joka sukupolvessa suoranaisten esivanhempien lukumäärä kaksinkertaistuu, joten viidentoista sukupolven päässä heitä onkin jo 33768. Isotätien ja setien, ensimmäisten, toisten, kolmansien jne serkkujen määrä sitten onkin jo mahdoton ihmispaljous.
Varmasti aina jonkun kohdalla jäljet kertakaikkiaan päättyvät, mutta kun valinnanvaraa on, niin johonkin suuntaan aina pääsee.
Sikälikin tämä on mukava harrastus, että sen voi jättää lepäämään, vaikka vuodeksi tai kahdeksi, ei se historia minnekään karkaa.
takaisin ylös
Mitä tarvitaan aloittamiseen?
Toinen perushienous on siinä, ettei rahaa tarvitse kuluttaa lanttiakaan. Ja kolmas siinä ettei tarvita hyvää terveyttä, fyysistä kuntoa tai kilpailuviettiä ja kunnianhimoakaan, kukin voi omista edellytyksistään ottaa homman niin leppoisasti kuin haluaa.
Ja harrastaa voi niin yksin kuin myös muiden kanssa. Varsinaisten sukututkimusyhdistysten lisäksi on nykyään mahdollisuus löytää kavereita ja ystäviä itselleen tämän aiheen ympärillä pyörivillä nettisivustoilla. Sukuseurat ja paikallishistorioihin perehtyneet yhdistykset tietysti vielä noiden lisäksi.
Ei tuollainen kaikkia kiinnosta, monelle menneiden sukupolvien ja menneen maailman, kansankulttuurin ja unohtuneiden elämäntaitojen penkominen vaikuttaa homeenhajuiselta tässä nykyajassa pärjäämättömien tuhertajien tarpeettomalta nyhjäämiseltä. Mitäpä heitä käännyttämään, lienevät omista lähtökohdistaan katsoen kohdaltaan oikeassa.
Luultavasti he ovat jo tähän mennessä jättäneet tämän artikkelin lukemisen kesken, joten eivät varmaan edes loukkaannu kun sanon ettei tämä ole edes heitä varten kirjoitettu.
Harrastuksen alkuunlähtöä ja muutamaa aloittamista helpottavaa asiaa laitankin tähän siltä varalta että joku , jos ei nyt, niin joskus myöhemmin innostuisi kokeilemaan.
Sukututkimus on viime vuosikymmeninä saanut Suomessa suosiota yllättävänkin paljon. aikaisemmin ne asiat saattoivat kulkea perimätietoina polvesta polveen, kirjallisempaa sukututkimusta saattoivat harrastaa joutilaammat papit joilla aikaa oli ja ne kirkonkirjatkin käytettävissä, aateliset pitivät omistaan tarkkaa lukua aateliskalentereissaan ja tauluissaan, tavallisella rahvaalla ei aina niin kyniä ja papereitakaan ollut.
| Kirjastoissa on suurin osa sanomalehtiä ja muutakin vanhaa materiaalia, esimerkiksi juuri rippikirjat, mikrofilmirullina, jotka sopivat edellisen kuvan koneeseen. Satakunnan maakuntakirjastossakin on myös useita mikrofilmikorttikoneita, ja kirkonkirjoja on myös kortteina. Niiden lisäksi löytyy Mormoonikirkon aikoinaan mikrofilmaama IGI-kortisto, joka kattaa suurimman osan Suomen kirkonkirjoista. Tarkoitus taisi olla kastaa kaikki Suomessa milloinkaan eläneet varmuuden vuoksi myös mormoniuskoon, tiedä häntä.Suomen valtionkirkko antoi luvan kirkonkirjojen jäljentämiseen sillä ehdolla, että mikrofilmit ovat kopioina myös suomalaisten sukututkijoiden käytössä. Huonolla kielitaidolla jäljensivät, joten virheitäkin löytyy, nuo tiedot on aina syytä tarkistaa kirkonkirjoista. |
 |
Mikrofilmikortteja myy Mikkelin maakunta-arkisto, mutta jotain uhkailua on kuulunut että sekin lopettaisi kirjojen kopioinnin. Noiden tietojen digitalisointi on kovassa vauhdissa, sitä tehdään nyt kirjastoissa paljon vapaaehtoistyönä, ja tiedot tulevat hiljalleen nettiin.
Suomessa on yksi maailman vanhimpia ja täydellisimpiä kirjanpitoja niin syntyneistä kuin kuolleistakin, useiden seurakuntien kirjalliset lähteet ulottuvat 1700-luvun alkuun kaikkienkin asukkaiden kohdalla.
Verottaja osasi luetteloida ihmiset jo sitä ennen, joten tietoja löytyy. Monenmoista muutakin kirjallista lähdettä löytyy, palataan niihin vielä tässä kirjoituksessa.
Mistä alkuun?
Jostain on liikkeelle päästävä, ja pieni kynnys tutkimisessa on.
Nämä tietosuojalait kun sanovat, ettei alle sadan vuoden ikäisiä syntyneiden luetteloita, rippikirjoja juopumus- tai haureustuomioineen tai muitakaan henkilökohtaisia tietoja sovi aivan julkisesti selattavana pitää.
Niinpä on sukututkimusta aloittavan jollain konstilla löydettävä joku esivanhemmistaan joka on ainakin syntynyt sen sadan vuoden aikarajan tuolla puolen. Usein sellainen löytyykin, joko vanhempia sukulaisia tai tuttavia jututtamalla tai vaikkapa niitä sadan vuoden takaisia sanomalehtiä, perinnönjakoja ja oikeuspöytäkirjoja selaamalla. Niitäkin ovat kirjastojen arkistot pullollaan, kunhan etsii.
takaisin ylös
Rippikirjat
 |
Jos on tiedossa kylä jossa etsittävät henkilöt ovat asuneet, löytää kokonaisia perheitä helpoiten ns. rippikirjojen sivuilta. Ripillä käynnin ja vuosittaisten lukukinkerien yhteydessä merkittiin kirjaan perheet taloittain, lukutaito ja katkismuksen osaaminenkin selvitettiin ja lukumerkit kertovat sen jälkipolville. Rippikirjassa on paljon muutakin tietoa, missä syntynyt, mistä tullut, minne muuttanut jne. Onpa myös rangaistuksista mainittu ja joskus löytyy maininta: sokea, ontuu tms. Vieressä oleva sivu kertoo, että kysymyksessä on Härpö, eli Harjunpään kylä Ulvilassa. Talo on Lill-Greula eli suomalaisittain Vähä-Kreula, jonka sivu kertoo olevan Suoliston rusthollin augmenttitila. Ensimmäisenä on isännän nimi, Bond (talollinen) Isak Matsson, luultavammin arkikielessä Iisakki eli Sakki, joksi näillä main se etunimi usein lyhennettiin. Jos merkintänä olisikin LB, LandBonde eli lampuoti, kyseessä olisi maanvuokraaja eikä tilanomistaja. |
| rippikirjan sivu 1800-luvun alusta. kuva kari koivula |
Erikseen löytyvät mikrofilmattuina mm. kastetut, syntyneet ja kuolleet vuosittain aikajärjestyksessä. Kastettujen luettelossa on kerrottu niin vanhemmat, kummit, kuin kastajan nimi ja paikkakin. Toisinaan on kastettavalle lyöty jo tuossa tilaisuudessa ensimmäinen leima elämässä kannettavaksi. Usean kohdalla on nimen edessä maininta "äpärä" ...
Kuolleissa ja haudatuissa löytyy myös kuolinsyy, sikäli kuin se on selville saatu. Tämä tutkinta tosin oli 1600-1700-luvuilla vielä vähän epätarkempaa, mistäpä niitä olisi ottanut kuolinsyyntutkijoitakaan kun ei lääkäreitäkään montaa koko Suomen alueella alkuun ollut. Omaiset ja papit kulintapahtuman kirjaajina sitten taitonsa mukaan määrittelivät, mikä oli hengen vienyt.
Suuret nälkävuodet 1690-luvulla aiheuttivat valtavan väestökadon. On arvioitu että nälänhätään ja sen seurauksiin kuoli jopa kolmasosa koko Suomen väestöstä.
vihityt ovat omana kirjanaan, paljon tietoa löytyy niistäkin merkinnöistä.
Muuttaminen ei entisaikaan käynyt noin vaan. Papilta oli saatava muuttokirja, joka taas esitettiin uudessa seurakunnassa kirkkoherralle. Muuttotodistuksia löytyy niinikään maakuntakirjastojen mikrofilmeiltä.
Vanhoista perunkirjoista on usein apua, kun sukulaisuussuhteita selvitetään. Sen lisäksi ne antavat maukkaita lisätietoja oman aikakautensa elämästä ja olosuhteista. 1800-luvulla luetteloitiin perunkirjoissa vaatteetkin lähes yksin kappalein, ja työkalut tarkasti. Rautatavara oli kaikkiaan kallista, luetteloon pääsivät niin rautakanget, padat kuin hohtimetkin.
Kirkonkirjat yltävät aika pitkälle, mm. Ulvilassa ne alkavat jo 1700-luvun alkupuolella. Sitä vanhempia tietoja löytyy mm. Suomen asutuksen yleisluettelosta, veronkantajien ns. voudintileistä, käräjäpöytäkirjoista joissa aikoinaan vahvistettiin lähes kaikki asiat ja sotaväen ruotumieheksiottorullista.
Edellämainitut rippikirjat olivat käytössä kolmensadan vuoden ajan, ja ne ovatkin sukututkijan tärkein tiedonlähde. Piispa Juhana Gezelius vanhempi lähetti 1665 hiippakuntansa seurakunnille kiertokirjeen jossa annettiin ohjeita rippikirjojen pidosta. Suomessa on kai 14 seurakuntaa joiden rippikirjamerkinnät alkavat jo 1665-1667.
Linkkejäkin löytyy
Nykyään on netti oivallinen apuväline myös sukututkimuksessa.
Suuri osa seurakuntien kastettujen, vihittyjen, kuolleiden, muuttaneiden ym luetteloita on digitoitu ja niitä pääsee tutkimaan Suomen Sukutukimusseuran HisKi-sivuilla
Pitäjänhistoriat ja paikallishistoriat ovat oivallinen tietolähde, vanhoja karttoja löytyy maarekisteristä, kopiotkaan eivät paljon maksa.
Yahoon sivuilla on useita sukututkimusaiheisia keskusteluryhmiä, luulisin että joka maakunnan harrastajille omansa. Sinne pitää rekisteröityä, mutta se kannattaa. Yleensä siellä ollaan kovasti avuliaita uudelle harrastajalle ja tietoa voi löytyä yllättävänkin nopeasti.
| satakuntalaissuvut pohjalaissuvut Kymenlaakson Suvut Hämäläisjuuret |
Kainuun Suvut Karjalaiset suvut Keski-Suomen suvut |
Lapin läänin suvut sukututkijat uusimaalaiset suvut Savolaiset suvut |
Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto
Täältäkin yhden kauan etsimäni sukulaisen lopulta löysin, hevosvarkaudesta hirtettynä:
Luettelo siperiaan karkotetuista.
Tänne saa rakentaa omaa sukupuuta, minäkin joskus aloitin mutta jäi alkuunsa kesken
Tässä linkkiluettelossa mm. mormonien sivuston osoite.
Sukuseurojen keskusliiton sivuilta löytyy linkkiluettelo sen jäsenenä olevien sukuseurojen sivuille
Mitä sieltä menneisyydestä löytää?
 |
Miksi käännellä kelloaan osoittamaan mennyttä aikaa ja miettiä asioita jotka jo ovat menneisyyteen jääneet? Kerätä paperiin nimiä kiivaasti kuin ne seurakuntia kiertäneet mormonit, laskea montako nimeä on jo löytynyt... Useimmat sukututkijat kai enemmän hakevat "lihaa luiden päälle", nimiä on helppo kerätä, kansiot täyttyvät ja sukututkimusohjelman kaaviot rönsyilevät... Alkuinnostuksen jälkeen kuitenkin huomaa, että tämä on oman elämän taustaa, jopa muidenkin taustaa. Elämän ymmärtäminen voi kaivata pönkkäpuukseen joskus kaukaakin menneisyydestä kaivettuja esimerkkejä ihmisen pärjäämisestä ja selviytymisestä. |
Tottahan se joskus virkistää sekin, kun löytää jonkun esivanhemman vanhemmista aikoinaan ainakin paikallisena napamiehenä olleen aatelisen, tai yhden haaran jatkuvan taaksepäin noihin Skotlannin kuninkaallisiin asti. Siellähän on se etu, että näistä sitten tietojakin helpommin löytyy. Ainakin yhdestä esi-isästäni, Brucesta on joku elokuvakin tehty.
Silti, yhtä paljon laittaa miettimään, kun seuraa Kullaan Joutsijärjen takaisissa korpimaisemissa elänyttä perhettä muutaman sukupolven ajan. Lapset kuolivat enimmäkseen tauteihin jo ensimmäisillä vuosillaan, mutta sitkeästi annettiin aina seuraavalle edellisenä talvena kuolleen nimi, ikäänkuin perinnöksi.
Kerrankin vasta neljäs Kustaa Alfrediksi ristitty jäi eloon sukua jatkamaan, muut kuolivat heikkoon ravintoon, lavantautiin ja kuumeeseen ennenkuin kävelemäänkään oppivat.
Mielenkiintoisia asioita tulee vastaan, sukututkimuspalstalla keskustellessani olen tutustunut pariinkin eri puolilla maailmaa asuvaan kaukaisempaan sukulaiseeni, joista muuten tuskin tietäisin mitään.
Kuvia sukulaisista löytyy yllättävistä paikoista. Samojen sukututkimuskeskustelujen kautta tutustuin myös erääseen ties monennenko polven serkkuuni, joka oli erästä yhteistä sukuhaaraa tutkinut paljon pidemmälle kuin minä. Sain muun materiaalin joukossa vanhoja sanomalehtileikkeiden kopioita, joissa oli kauan sitten yhtä sukulaisistamme haastateltu.
Sukulaismiehemme oli ollut töissä, kivenhakkaajana kun Porissa Juseliuksen Mausoleumia viimeisteltiin, ja Akseli Gallen-Kallela niitä freskojaan maalasi.
Miehen vaimo oli päivittäin tuonut työmaalle kahvia, mukanaan alle kymmenvuotias pikkupoika. Gallen-Kallela oli pyytänyt näitä malliksi freskoon, jossa hirsirakennuksen salvoksella äiti imettää poikaansa, toisen lapsen juuri kuoltua... Seuraavalla kerralla luonnollisesti mausoleumissa käydessäni katselin sukulaispojan kuvaa aivan eri tavoin kuin aikaisemmin...
Yhtäläisesti pysähdytti pohtimaan sekin, kun huomasin kaukaisen esi-isäni velimiehen päässeen jopa muutama vuosikymmen sitten kirjoitettuun Suur-Ulvilan historiaan. Kirjassa kuvataan värikkäästi myös sairaanhoito-oloja 1800-luvun alussa, niinä aikoina oli tämä Perttulan Iisakki tullut mielisairaaksi, saanut niin kovia raivokohtauksia että häntä vartioimaan tarvittiin ympäri vuorokauden neljä miestä. Kyläkunta oli talkoilla hullua vahtinut koko talven, kunnes hänet keväällä 1817 oli lähetetty omalla kustannuksellaan Turkuun hoitoon. Sittemmin ei miehestä mitään kuulunutkaan. Lienee ollut senaikaisessa matalassa harmaahirsisessä töllissä ajoittain tuskaiset tunnelmat. Silloin kun piti ahtaisiin tiloihin mahtua lasten ja vanhempien lisäksi myös jokunen piika ja renki, useimmiten myös vanhukset johonkin nurkkaan... ja siihen sekaan raivohullu ja neljä vartijaa.
Muutama ohje alkuun
Jos nyt joku innostuu sen verran, että seuraavalla kirjastokäynnillä vilkaisee niitä rippikirjojakin, niin pari pientä vinkkiä lienee paikallaan.
Eräs tärkeä yksityiskohta on se, että päivämäärät merkittiin 1700-luvun lopulle asti siten, että kuukauden numero oli murtoviivan yläpuolella ja päivämäärä alapuolella. Siirtymä tapahtui eri seurakunnissa hieman eri aikoihin.
Henkilön nimen perässä on usein syntymäaika, mutta vanhemmissa on merkitty henkilön ikä rippikirjan kirjoitusaikana.
Kuolin- ja muuttomerkinnät näkyvät useimmissa rippikirjoissa 1700-luvulta alkaen.
Rippikirjaa seuratessa huomaa, että esimerkiksi henkilön vaihtaessa palveluspaikkaa talosta toiseen, myös rippikirjan sivu muuttuu. Sivulta löytyy merkintä siitä, miltä sivulta/sivulle henkilö on siirtynyt.
1800-luvulle asti rippikirjat sisältävät paljon huomautuksia varsinaisten netraalien henkilötietojen lisäksi. Rippikirjaan merkittiin tapot, juopottelut, tappelut, salavuoteudet ja nuhtelut milloin mistäkin. Kysymyksessä oli siis myös sen ajan rikosrekisteri.
Kieliasetuksen myötä alkoi 1863 rippikirjoissakin uusi aika. Asetuksen mukaan asiakirjoissa oli suomenkielisillä alueilla käytettävä suomea ruotsin asemesta. Muutokselle tosin annettiin aikaa 20 vuotta toteutumiseen, joten ei se hetkessä tapahtunut.
| Rippikirjat sisältävät paljon myös niitä pitäneiden pappien omia merkintöjä, mm. nimen edessä usein latinankielisiä pikkumerkintöjä. Nämä oppii melko helposti tuntemaan, joskin käsialat ovat joskus vaikeaselkoisia ja vanhemmat kirjaimistot ovat aluksi outoja. !800-luvun kirjoitus on jo lähellä nykyistä, mutta kuten kuvassa olevat esimerkit kertovat, vanhemmissa on opettelemista. Kirjastoista löytyy hyviä oppaita, joiden avulla "tulkitseminen" helpottuu huomattavasti. Nimien kirjoitusasu vaihteli, pääsääntöisesti kuitenkin arkikielessä varmasti suomenkielisinä käytetyt etunimetkin merkittiin kirjoihin 1800-luvun lopulle asti ruotsinkielisinä. Sukunimiä ei Länsi-Suomessa ennen 1800-luvun loppupuolta paljonkaan käytetty. Vanhan ajan talonpoikaisnimet suurelta osin katosivat 1500-luvun aikana. Talonniminä niitä säilyi, ja aikanaan osa palautui takaisin sukunimiksi. Patronyymien eli isännimien rinnalle tuli Satakunnassakin 1800-luvulla aluksi asuinpaikan, torpan tai tilan mukaan käytettyjä liikanimiä, jotka saattoivat vaihdella useastikin, muutettaessa paikasta toiseen. Aateliset olivat luku sinänsä. Ruotsi_suomen vapaasäädyn eli rälssin alkuna pidetään 1280 annettua Alsnön sääntöä.Rälssisäätyyn päässeet yleensä ottivat samalla komean sukunimen, joka usein viittasi omaan vaakunakilpeen. Joillakin, kuten jostain Liivinmaalta tulleella sukulaisellani, Mikael von Jordanilla, hyvänä tappelijana Ruotsin kuninkaan aateloimalla , oli sentään nimi jo valtakuntaan tullessaan . |
 |
Ja nimet olivat usein komeita, mm. pappissuku Arctopolitanus Ulvilassa ja lähikunnissa oli ottanut nimensä Porin kaupungin latinankielisestä versiosta.
Käsityöläiset olivat hekin sukunimellä varustettujen ryhmässä. Omista sukulaisistani muistan ainakin 1800-luvun alussa toimineet räätälit, Ollenbladin ja Söderlingin, jotka taloudellisesta kurjuudestaan huolimatta voivat ainakin kirjoittaa ylvään sukunimen papereihinsa. Käsityöläiset usein ottivat sukunimen viimeistään kisällivaiheessaan, ellei sitä jo aiemmin ollut.
Sotilasnimet muodostivat oman ryhmänsä. Ruotusotamiehelle annettiin rulliin merkittäessä myös sotilasnimi, joka saattoi vaikkapa periytyä edelliseltä sotilaalta. Joissakin tapauksissa sotilasnimi jäi suvun käyttöön sukunimenä.
Pakolliseksi sukunimi tuli Suomessa vasta 1920 sukunimilain myötä.
Tiedot muistiin-paperille ja koneelle
Sukututkimus jos mikä vaatii järjestelmällisyyttä. Niin tutkimuksessa ja joka tiedon tarkistamisessa kuin kirjaamisessakin. Vanhan paperipinon voittanutta ei ole, sukututkijoiden käyttämä taulusysteemi on selkeä, ja siinä voi liikkua numeroitujen taulujen avulla niin eteen-kuin taaksekinpäin. Ja suurelle paperille piirretty sukupuu selkiyttää asiaa yhdellä silmäyksellä.
Tietokone on kuitenkin hyvänä apuna, muistiinmerkitseminen on nopeaa, tiedot löytyvät ja yhteen paikkaan, esimerkiksi sukupuuhun laitettu tieto on automaattisesti muissakin korteissa. Ja tiedostoja voi lähettää kaverille, suurinakin kokonaisuuksina ja hän saa ne halutessaan suoraan liitettyä omiin tiedostoihinsa.
Sukututkimusohjelmia on paljon, ja lisää tulee. Itse olen pitänyt tärkeänä selkeyttä, yhteensopivuutta muiden ohjelmien kanssa ja tietysti sitä että ohjelma on ilmainen. Niitäkin löytyy, ja itse olen käyttänyt GenoPro- ohjelmaa, jonka voi ladata ilmaiseksi täältä. Siinä on mahdollisuus kasvattaa sukupuuta rajattomasti eteen- taakse ja sivuillekin, joka ei yleensä näissä ilmaisissa onnistu.
En väitä ohjelmaa mitenkään parhaaksi, kun en ole montaa kokeillutkaan. Esimerkkinä ohjelman toiminnasta se nyt kuitenkin tässä sopinee olemaan.
Ja kun se löytyy suomenkielisenäkin, niin mikäs sen helpompaa.
 |
Usein sukututkimusohjelma avataan tähän näkymään, sukupuu siinä risteilee viivoineen. Tässä sukukaaviossani on n. 1300 jäsentä merkittynä, ja se riittää jo tekemään kaavasta niin suuren ettei yhdellä silmäyksellä juuri tolkkua ota. Onneksi tässä ohjelmassa näkymää voi portaattomasti skaalata vaikka kuinka suureksi, jolloin alkavat jo henkilöt hahmottua. |
 |
Hiiren rullaa pyörittämällä teksti ja kuvio suurenee, ja sukupuuta pääsee sitten näytöllä kelaamaan koko laajuudeltaan. Tästä on helppo seurata henkilön esipolvia taaksepäin tai jälkeläisiä tähän päivään asti. Kuvioon saa suoraan liitettyä uusia henkilöitä, ja tiedot menevät automaattisesti ohjelman muihin osiin. Tässä ohjelmassa mieshenkilöt on merkitty neliskulmaisella merkillä, naiset pyöreällä. syntymä- ja kuolinajat näkyvät jo tässä. Vinoristi kuvion sisällä tarkoittaa että henkilö on merkitty kuolleeksi. Viemällä osoittimen henkilön päälle, saa lisätietoja, kuten kuvassa on tehty. Nimen aktivointi napsautuksella ja siirtymällä henkilökorttiin tai luetteloon, pääsee taas katsomaan lisää tietoja. |
| Taulukkonäkymä sukututkimusohjelmassa. Nimilistan saa määriteltyä aakkosjärjestykseen etu- tai sukunimen mukaan, syntymäajan tai vaikka kuolinajan mukaan. Miten nyt sitten kulloinkin haluaa näistä tietoa etsiä. Tämä taulukko laajelee ohjemassa oikealle melkoisen paljon, sieltä löytyvät aviopuolisot, lapset, sisarukset, huomautukset jne. Nappia painamalla pääsee aina suoraan muihin näkymiin kunkin henkilön kohdalla. |
 |
| Napin takaa löytyy myös kunkin henkilön oma kortti. Etusivulla on tällaisia tietoja, kuten kuva kertoo, välilehtiä on melkoisesti lisää, kaikelle tiedolle on paikkansa. Korttiin mahtuu välilehdille pitkäkin tarina, monen kohdalla kirjoittamista todellakin riittää. Yksi sukuohjelmien eduista onkin juuri tässä, kaikki tiedot sopivat mukaan. Ja kun lähettää tiedoston kaverille, nämä kaikki liikkuvat automaattisesti mukana. |
 |
Valokuvillekin näkyy lomakkeissa tilaa olevan. Mitä enemmän tietoa saadaan koottua, sen arvokkaampi sukututkimus tietysti on.
takaisin ylös
Sinun pitää kirjautua tai rekisteröityä voidaksesi kommentoida kirjoituksia.
Keskustele jutusta foorumilla. (0 viestiä)